1874797.jpg

Aiemmin olen vähän vitsinä heittänyt, että olen luontoäidin lellikki. Mutta nyt alan uskoa siihen. Nöyrästi kiitän maahisten maammoa tunturivaellukseni kokemuksista. Kiitän myös kanssani vaeltaneita ystäviäni. Anne oli yhdessä Sirpan kanssa suunnitellut hienon reitin Paras-Pältsä-tuntureilla.  Anne suunnisti erehtymättömästi ja perehdytti minua retkeilyvälineiden ihmeelliseen maailmaan. Sirpa teki hyvät puurot marjakeitolla, muut lämpimät sapuskat ja letut. Aaro oli aina avulias herrasmies, joka osasi tanssia ihanasti valssia. Meistä eläkeläisiä on Sirpa, Aaro ja minä. Anne on kolmikymppinen eräopas. Kaikki muut ovat kokeneita Lapin kävijöitä. Muuten en näin vaativalle vaellukselle olisi heti voinut lähteäkään. Paras-Pältsa-ryhmä on paras!

 

Näin jälkikäteen olen tyytyväinen, etten ostanut kevyttä kakkoskameraa vaellukselle, vaan raahasin rakkaan digijärjestelmäkamerani ja pienemmän putken (28-70) rinkan lantiovyöhön kiinnitetyssä laukussa. Maisemat olivat enemmän kuin hyvän kameran arvoiset ja tyytyväisenä voin todeta, ettei kamerani pettänyt.

 

Poikani hoitivat omat koirani kotona. Onneksi mukana oli Annen lapinkoira Mökö. Vaatimaton, kiltti ja valpas vaeltaja, joka osoitti meille ehkä suurimman elämyksen: ahman. Kun olimme ensimmäisenä vaelluspäivänä tauolla Paras-tunturin kaakkoispuollella, Mökö alkoi tuijottaa rinteeseen. Sen katse seurasi tiiviisti noin <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />150 metrin päässä rinnettä alas loikkivaa ahmaa. Seurasimme ahman sulavia loikkia pitkän tovin, kunnes se katosi kivikkoon.

 

1874804.jpg

 

Toinen järisyttävä koirakokemus sattui palatessamme Pätsastuganilta pohjoisen puolta Kiinanmuuriksi nimeämäämme harjumuodostelmaa. Sen korkeimmalla kohdalla Vavrrat Vuopmilla näimme lähestyvän mönkijän ja sen perässä jolkottelevan koiran. Poromies koirineen pysähtyi juttelemaan. Ruotsalainen poromies oli kokoamassa porojaan erotukseen. Aikoivat kulkea päivän aikana noin 120 km, koira välillä kyydissä välillä juosten. Musta kuusivuotias uros seuraili laaksossa kulkevia poroja valppaasti, mutta malttoi kuitenkin tervehtiä meitä ja Mökö-narttua. Koira toi mieleeni kautokeinolaisen lähtönarttuni Cikkin. Kun selvittelimme koiriemme sukuja suomea puhuvan poromiehen kanssa, totesimme että todennäköisesti Pilku on Cikkin sukulainen. Saamen seidat toivat tervehdyksen suuresti ikävöimältäni elämäni koiralta, jonka tuhkat ripottelin kaksi vuotta sitten Kautokeinojokeen. Sen matkan suakkuna samoihin maisemiin autolla löytyy täältä http://www.suakkuna.net/suakkunoita/museokoiran_jaljilla.htm

 

1874810.jpg

 

Yli kilometrin korkuisten lumihuippuisten tunturien ympäröimä maisema oli kuin tarua. Aurinko, pilvet ja niiden varjot, vesisade, usva ja lumi loivat rinteille valoilmiötä sateenkaarista valkeaan lumipeittoon. Vuoristopurot solisivat ja muuttuivat pauhaavaksi koskiksi, joista mahtavin oli Pältsan putous. Ruskan värit voimistuivat päivä päivältä ja räiskyivät lopuksi täydessä hehkussaan. Tunturiniityillä kukkivat ihmeellisen kauniit pienet kukkaset samalla kun maaruska aloitteli rinteiden värittämistä. Kun pakkasimme hieman keventyneitä rinkkoja autoomme Signaldalenissa, huomasimme, että huipuille oli satanut uusi lumi. Koimme vaelluksellamme Lapin kesän, syksyn ja talven tulon.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen kulkenut painava rinkka selässä yli 60 km. Ensimmäinen päivä oli nousua noin 600-700 metriin Gabbohyttanin viihtyisälle majalle, joka sijaitsi puuvyöhykkeen yläpuolella Norjan ja Ruotsin rajamailla. Rinkan painon aiheuttamat hartiakolotukset huuhdoin majan lähellä virtaavaan salaperäiseen, usvaiseen lampeen koskien ja hiidenkirnujen välissä. Vesi oli juuri ja juuri plussan puolella. 

 

1875824.jpg

 

Aamulla jatkoimme rinkat selässä lumirajan yläpuolelle Pältsan ja Moskkugaisin väliselle lumiterassille yli tuhanteen metriin. Muovipusseista saimme hyvät liukurit, joilla laskimme mäkeä. Laskeuduimme parisataa metriä alempana olevaan laaksoon, jonka niityillä kukkivat vielä monen väriset tunturikukat: valkeat jääleinikit ja tunturipitkäpalkot, keltaiset tunturiniittyleinikit, siniset kissankelot ja varputädykkeet ja punaiset tunturikohokit. Kuvia kukista http://picasaweb.google.com/kirsti.hassinen/TunturikukkiaParasPLtsa#

 

Pystytimme teltat Pältsan korkeimman huipun kynsien väliin. Laakso kietoutui sateiseen sumuun. Aamulla heräsin muita aiemmin. Aamu-usva kiemurteli houkuttelevasti laakson vastakkaisella puolella olevan putouksen rotkossa. Siellä kivien keskellä kukkivat punaiset jääleinikit ( jos tunnistin oikein).

Jatkoimme matkaa kohti Pältsastugania. Ylitimme kuohuvan puron laakson toisessa päässä. Vähän jännitti kahlata rinkka selässään vesi poviin asti ulottuvassa purossa liukkailla kivillä. Onneksi minulla oli teleskooppikävelysauvat.  Ilman niitä olisi ollut vaikea pysyä pystyssä. Kaikki pääsimme rinkat kuivina puron tai minä sanoisin kyllä joen yli. Saunoimme ja nukuimme seuraavan yön Ruotsissa Pältsastuganilla. Aamulla jatkoimme takaisin Gabbolle Pältsan toista puolta.  Välillä paistoi aurinko, välillä vähän ripotteli vettä. Lehtivihreä pakeni ja ruska valloitti maisemaa. Illalla pääsin taas uimaan. Viimeinen päivä sujui kuin tanssi auringonpaisteessa. Tauolla tanssimmekin Aaron kanssa valssia ruskan, hyvän toveruuden ja onnistuneen vaelluksen kunniaksi.

Me teimme sen! Sirpa ja minä siirryimme eläkkeelle tunturien kautta.

 

1874814.jpg

 

Eläkeläinen on kuin ruska, paranee loppua kohti.

Kotisivuillani on kuvakertonus vaelluksestani Tunturien kautta eläkkeelle http://www.suakkuna.net/suakkunoita/tunturit.html

 

1875829.jpg