2.8. 2008

 

Tänään on surumielinen päivä enkä osaa oikein ryhtyä mihinkään. Kaipaan syliin. Onneksi luontoemo on ottanut minut hoiviinsa. Sinisen tuvan Jättikuusi levitti lohduttavat oksansa ylleni. Kuusen ikivanhaa runkoa vasten oli hyvä levähtää ja juoda aamupäiväkahvit.

 

1807156.jpg

 

Minulla ei ole kiirettä minnekään. Aikataulut ja lukujärjestykset ovat takanapäin. Alan pikkuhiljaa oivaltaa saamelaisten ja vienalaisten aikakäsityksen. Yritän oppia elämään luonnon rytmissä. Nykyihmisen hektinen elämä? Se on monelle puolustus, selitys ja syy, ettei kerkiä tekemään sitä, minkä tietää sydämessään tärkeimmäksi: silittämään lapsen tai vanhuksen poskea, sanomaan tärkeintä rakastetulleen, tervehtimään yksinäistä ystävää, vaeltamaan metsään, nousemaan aamulla varhain tai valvomaan pitkään tähtien ja kuun seurana, kuuntelemaan, katselemaan, haistelemaan, miettimään ja ehkä oivaltamaan jotain vähän enemmän. Tosiasiassa monella olisi mahdollisuus valita. Me emme ehkä vain uskalla tai emme enää osaa. Kun antaa aikaa itselleen, joutuu oman itsensä seuraan. Entä jos ei siedäkään sitä? Tai jos oman itsensä kanssa ei keksikään mitään tekemistä?

Tuulee pohjoisesta, lämpötila on laskenut alle 20 asteen, mutta aurinko paistaa. Aion nukkua päiväunet pihakeinussa kääriytyneenä villapeittoon.