Aatonaattoaamuna heräsin omiin nyyhkytyksiin. Olin unessa tavannut Tsahpin, koirani, jonka hylkäsin vuosi sitten. Se nuoli kiihkeästi kyyneleet poskiltani, liehutti häntäänsä ja kiemurteli riemusta.

Koirani on ollut toisen ihmisen ilona jo kohta vuoden. Lupasin laittaa omistajanvaihdospaperit perässä. Mutta vasta eilen vein ne postiin. Asia on painanut mieltäni tekemättömänä työnä. Ymmärrän , että syy viivyttelyyni on luopumisen tuska ja vaikeus. Nyt olen päästänyt irti. Muistot Tsahpista ovat juurtuneet sydämeeni hedelmälliseen multaan.  Kyyneleet ovat kostuttaneet ja säätäneet happamuuden sopivaksi. Muistoista versoo jotain uutta, vahvaa ja kaunista.

http://www.suakkuna.net/suakkunoita/tsahpi.html

 

Eläimet toimivat usein tunnekanavina johonkin vielä vaikeammin käsiteltävään. Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun mieheni hylkäsi minut. Enää en ajattele sitä joka päivä, en edes joka viikko. Sen sijaan muistan yli 30 vuoden taakse, miltä tuntui katsoa häntä vastarakastuneena silmiin. Muistan, kuinka hän ojensi minulle kourallisen kultaisia lakkoja kesämyrskyn jälkeen Lemmenjoella. Muistan, miten kuljimme yhdessä kivimäkeä taistellen monen hyvän asian puolesta. Muistan onnelliset joulut lapset ympärillämme. Muistan hyvä isän ja haluan, että lapsenikin muistavat. Siitä, haastavasta, rohkeasta ja täydestä elämästä olen kasvanut tähän päivään.

 

Juice osaa sanoa sen, mitä tunnen:

Aamuyössä aistein riisutuin,
huomispäivään uupumatta uin.
Katsoin aurinkoon, elämässä kiinni oon,
sen tajusin ja riemuun hullaannuin.

 

 

Kaikki lapset ovat luonani jouluna. Jouluissamme jatkuu moni perinne. Kuusi on kannettu sisään ja illalla lapset koristelevat sen aidoin kynttilöin.

Jotain uuttakin on. Aiemmin perinne oli, että minun kakuilleni naurettiin, koska ne eivät koskaan kohonneet.

Elämäni ensimmäinen onnistunut kakku on nimeltään Sydänsurujen kakku.

Kakkujenteon voi oppia kuusikymppisenä ja sydänsurut voivat olla leivinjauheena johonkin uuteen.