Hilla on reilut neljä kuukautta. Edelleen tyttö. Välillä epäilin jo sukupuolenmäärityksessä virhettä. Pentu on rohkea, itsevarma ja toimelias. Se näyttää kasvavan myös melko isoksi. Mutta kyllä Hilla on Hilla.

Hilla on aloittanut työt. Ensimmäisen hiiren se pyydysti kolmikuisena. Nyt  saldo on kolme hiirtä. Hirsitalon seinävällyjen välissä rapisee. Mutta jos hiiret uskaltautuvat tuvan puolelle, niiden kohtalo on kurja. Minun on ollut pakko hyväksyä murhaaminen, joka näyttää olevan Hillalle suuri nautinto. Mieluummin luonnollisesti kissan avulla kuin myrkyillä tai giljotiinilla.

                                          

 

 Hilla on hyvää kaveria koirien kanssa. Silva ja Pipari ovat hyväksyneet sen täydellisesti perheenjäseneksi. Hilla on tavannut muitakin ystävieni koiria. Se ei koskaan lähde karkuun ja näin tutustumiset ovat sujuneet hyvin. 

                         

Piparin kanssa on mukava painia ja hammastella.

                       

Silvaa Hilla kunnioittaa niinkuin pitääkin lauman maamoa. Se saa välillä suuria hellyyskohtauksia. Aamuisin juuri kun olen heräämässä Hilla kiepsahtaa kaulalleni, puskee, kehrää ja  nuolee.

                      

Alkuun ulkoilutin Hillaa ulkona hihnassa. Siihenkin pentu tottui heti. Tosin hihna rajoitti sen mielestä liikaa.

                     

Lunta Hilla pääsi ihmettelemään vapaana. Se tulee hyvin luokseni houkuttelemalla. Toistaiseksi Hilla saa ulkoilla valvotutusti minun ja koirakavereidensa kanssa. Koska en tiedä omasta tulevaisuudestani, minusta on hyvä totuttaa Hilla monenlaiseen elämään ja ulkoiluun. Pärjäämme sitten niin maalla kuin kaupungissakin.