Kolin Tarhapuro jäätyy

Olin koulussa entisen kollegani sijaisena. Opetin viisi tuntia matikkaa: trigonometriaa ja verrantoja.  Matikka rauhoittaa kuin klassinen musiikki. Tunsin itseni kapellimestariksi, joka sai taas ottaa tahtipuikon eli liidun sormiinsa.

Kun on pitänyt työstään, on mieluisaa jättää sille viipyilevät jäähyväiset. Muutaman päivän yllättäen tulevat sijaisuudet ovat minulle sopivia. En halua sitoa elämääni kuukausiksi eteenpäin.

 

Töiden jälkeen vedin lappalaiskoirien pentukurssin. Sinnikkäästi ihmiset jakelivat kiitosnameja sormet pakkasesta kohmeina. Terhakkaat karvakorvat olivat kaikessa täysillä mukana niin kuin ekaluokkalaiset..

 

Illalla olin työstä väsynyt. Mieltä painoi sähköpostissa tullut ikävä viesti, joka siirsi yhden suunnitelmani ja ison työni toteutumista. Istuin villapeittoon kääriytyneenä keinutuoliin ja join hitaasti mietiskellen lasin punaviiniä.

 

Nukuin hyvin ja aamulla ajatukseni olivat tuoreet ja valoisat. Ajattelin, että jos minun pitää kulkea pisteestä A pisteeseen B ja on valittavana kaksi tietä: toinen suora, tasainen asfaltoitu yhteys ja toinen mutkainen, kumpuileva hiekkatie, valitsisin empimättä mutkaisen. Mutkat ja ylä- ja alamäet toisivat rutkasti enemmän elämyksiä ja antaisivat koemusta. Niinhän se on töissänikin, kirjoittamisessa ja valokuvaamisessa. Vaikeasti saavutettu on aina mielenkiintoisempaa ja kauan harhaillen voi osua aarteeseen. Kunhan en anna periksi.