Varhain tiistaiaamuna katselin netistä viikon säätietoja Kolilla. Koko viikoksi luvattiin pientä pakkasta ja pilvistä. Minulle tuli ikävä aurinkoa. Lähetin jonnekin Kolin vaaroille pienen pyynnön auringonpilkahduksesta. Lohdutukeksi selailin vanhoja kilmatelevia pakkaskuvia. Kahdeksan maissa kävin sytyttämässä kanalaan valot. Huomasin taivaalla tähtiä.  Pakksin kamerarepun ja otin koirat mukaani.

                      

Aamu alkoi valjeta. Käränkävaaran puut kumarsivat lumikormassaan.

                      

Polku oli hävinnyt lumen alle, mutta taitavat porokoirani hakivat minulle polunpohjan. Kohta kolmetoistavuotias Silva kulki reippaasti edelläni koko matkan. Pipari jaksoi tarkistaa kaikki jäniksen jäljetkin.  Ylärinteissä lunta oli kerääntynyt paikoin jo reilusti yli puoli metriä. Myrsky oli kaatanut ison kuusen polulle.

                      

Matkanteko oli melkoista rämpimistä. Välillä hengähdin ja ihailin nousevan auringon iloittelua talvisessa metsässä.

                       4

Puolentoista kilometrin matkaan kului tunti. Saavuin Käränkän näköalapaikalle.

                      

Siellähän se vilkkuvi koti kultainen.

                      

Aurinko oli järjestänyt minulle yllätyksen.

                     

Saisiko olla haloa, vähän lisävaloa talven harmauteen!

                     

                     

Pikkuhiljaa Pieliseltä nouseva pakkasusva peitti haloilmiön. Tällä valohoidolla jaksan pitkälle kevääseen!