Olen elänyt kuusi vuotta sinkkuna. Koko aiemman aikuisikäni olen ollut parisuhteessa. Ensin opiskelija-avioliitto ja siitä suoraan yhteen lasteni isän kanssa.
                        
En haikaile mennyttä. Minulla oli mielenkiintoinen ja haastava, kolmenkymmenvuoden avioliitto. Sen eväillä nyt jatkan. Suurimpana plussana neljä ihanaa lasta ja täydellinen lapsenlapsi, kohta kaksi.
                        
Pakko myöntää, että välistä on ollut vaikeaa tottua elämään yksin. Ystävät ja eläimet ovat auttaneet. Mutta ihminen kaipaa toista, jonka vierellä ja sylissä voisi jakaa elämänsä arjen ja hurmion, itkun ja ilon. Kuitenkin Suomen kansasta suuri osa elää yksin. Mutta mistä he haaveilevat? Mikä on heidän elämänsä suurin unelma?
Toivottavasti tänä karkauspäivänä joku rohkaistuu ja kertoo tunteensa. Ehkä löytää elämänkumppanin. Rakkautta ei pidä pihistellä eikä piilotella.
Rakastumisen tunnetta huumaavampaa ei ole. Siksi en pelkää rakastua. Vaikka rakkaus ei johtaisikaan yhteen, se antaa energiaa rakastuneelle ja rakastetulle. Eikö olisikin ihanaa kuulla olevansa jonkun rakastettu?
                        
Olen rakastanut, olen saanut rukkaset, mutta silti väitän, ettei rakkauteni ole onneton. Se on surumielistä ja haikeankaunista, mutta en haluaisi elää ilman herkkiä tunteita.
                       
Välistä sydäntä raastaa kuin riivinraudalla vedeltäisiin. Silloin palaan aina yhtä luotettavaan syliin, luonnon helmaan. Sydän vereslihalla aistin luonnon ja elämän väkevämmin. Luonto rakastaa minua kuin kevät.
                      
Rukkaset käteen ja menoksi!